Kuvaus

Mirelirith, myös Mirelinä tunnettu, on tottunut olemaan erikoinen ja katseita puoleensa vetävä pienestä lähtien. Varautuneiden ihmisten katseet jäävät hyvin tummanruskeiden hiusten seasta nouseviin, suuriin kissankorviin. Myös vaatteiden alta pilkistävä häntä saa tavallisen ohikulkijan hämmästymään. Niin häntä kuin korvatkin ovat samaa, lähes mustaa hipovaa sävyä kuin hiukset.

Kasvojen piirteet ovat suhteellisen sirot; poskipäät korkeat, kulmakarvat kapeat ja viistot, nenä kapea sekä leuka terävä. Vastapainoa ja lapsenomaisuutta tuovat suuret pyöreät silmät ja pyöreähköt posket. Jos sattuu kohtamaan Mirelin avaran, mutta tutkimattoman katseen, huomaa kuinka hänen silmänsä ovat hätkähdyttävän vaaleat, heleän siniset. Jo sekin riittää kissamaisten ominaisuuksien lisäksi kertomaan, ettei Mirel ole ihminen. Moni olettaisi hänen olevan kissaihminen, salaperäinen kaukaisten maiden olento, mutta ihan näin ei ole. Siinä missä kissaihmisellä olisi silmissään kapeat iirikset ja pedon katse, Mirelillä on ihmisen silmät, vaikka väri hätkähdyttäisi. Hän on jotain näitten lajien väliltä.

Mirel ja hänen kaksois-sisarensa, Rira-Sanerasha, syntyivät Dewarryn kylän laitamille, ihmisnaiselle. Heidän isänsä, täysiverinen kissaihminen, oli jättänyt perheen tyttöjen ollessa vasta sylivauvoja. He elivät siitä huolimatta onnellisen lapsuuden rakastavan äidin hoivissa. Perhe oli asunut pienessä mökissä, kävelymatkan päässä kylästä. Kaikki oli hyvin, kunnes Mirel ja Rira kasvoivat ulos lapsuuden haaveista ja avasivat silmät todellisuudelle.

Mirelistä oli tuntunut pahalta oivaltaa, kuinka erilaisia he olivatkaan, ja kuinka epäilevästi heihin suhtauduttiin. Kuitenkin näitä sekaverisiä siedettiin, sillä he olivat kuuluneet kylään syntymästään asti ja heidän äitinsä oli arvostettu parantaja ja pidetty ihminen. Vaan kaikki kääntyi päälaelleen kun tyttöjen äiti sairastui, ja lopulta menehtyi. Kukaan ei halunnut ottaa puolikissaihmisiä hoiviinsa, eikä kukaan tiennyt heille parempaa paikkaa. Joten niinpä heidät laitettiin palvelustytöiksi erään rikkaamman perheen hoiviin.

Äidin kuolema muutti Mirelin koko elämän ja aluksi suru oli lamaannuttava. Hänelle oli kuitenkin opetettu pienestä pitäen, että elämä oli kovaa. Tyttö otti ohjat ja rupesi elämään uutta elämäänsä parhaansa mukaan. Mirel on aina ollut vastuuntuntoinen, ja työt alkoivat sujua. Päättäväinen luonne auttoi myös nostamaan Riran synkkyydestä.

Niin kuin sanottu, Mirel on vastuullinen ja päättäväinen. Kun hän on tehnyt päätöksen, hän myös noudattaa sitä. Mirel huolehtii asioista tarkkaan, ja äidin kuoleman jälkeen tämä piirre vahvistui huomattavasti. Nyt hän murehtii kaikesta, eikä rentoutuminen aina onnistu, paitsi hyvän ystävän, Raelin, seurassa. Mirel on nähnyt kuolemaa, ja tietää, että elämä on vaikeaa. Hän saattaa välillä unohtaa elämän kauniit puolet. Uusiin ihmisiin luottaminen on vaikeaa, mutta toisaalta tyttö ei ole ikinä käynyt kaukana kotikylänsä ulkopuolella, lukuun ottamatta lapsuuden retkiä luontoon. Kaikki muu, paitsi ahdasmielinen kotikylä on hänelle tuntematonta.

Mirel rakastaa läheisiään, ja on valmis pitämään heistä kiinni kynsin ja hampain. Paikkaa jota hän voisi kutsua kodiksi, ei enää ole, vaan hän asuu Riran kanssa isäntäperheensä kellarissa. Vaikka Rira on sisaruksista huolettomampi ja vauhdikkaampi, he kumpikin aistivat herkkyyden ja yksityiskohdat ympäröivästä maailmasta. Mirelin tämä tekee usein haikeaksi, sillä hän ei osaa päättä, onko se lahja vai pelkkä ero muihin nähden.

Se perintö, jonka Mirel on kissan verestä saanut, tekee hänet poikkeavaksi. Useimmille ulkonäkö tuntuu kaikista hätkähdyttävimmältä piirteeltä. Mirel peittää usein vieraiden katseilta kykynsä, jotka ylittävät tavallisen ihmisen rajat. Hän juoksee nopeammin kuin arvaisikaan, ja kestävyyskin on aavistuksen parempaa luokkaa. Reidet ovat yliluonnollisen vahvat, niiden ponnistusvoima peittoaisi aikuisen miehen. Ketteryys on aivan toista luokkaa ja koordinaatio ei petä koskaan. Pimeänäkö on loistava, kuin millä tahansa kissalla. Aistit muutenkin ovat tarkat.

Mirel luottaa vahvoihin vaistoihinsa. Ne käskevät usein pakenemaan, piiloutumaan tai taistelemaan. Joskus myös sen, milloin voi rentoutua. Mirel on joutunut kuitenkin viimeaikoina käyttämään enemmän järkeä, sillä epävarmuus tulevasta saa hänet pelokkaaksi. Hän uskottelee muille ja itselleen taitojaan ja luottoaan pärjätä. Nyt hän tuntee, ettei hänellä ole paikkaa yhteisössä.

Ja sitten, jokin on ottamassa sijaa Mirelin sisältään. Jokin valloittaa häntä pala palalta. Eikä se välttämättä ole paha asia. Luottamukseen menee kauan, eikä tyttö ole tottunut sitoutumaan. Mutta hänen koko elämänsä on käännekohdassa, eikä tulevaisuudesta ole aavistustakaan.